torstai 6. marraskuuta 2008

Torstain tuiketta

Tuli tarve kirjoittaa jotakin, ei niin väliä mitä.

Tipottaisessakin harjoittelurytmissä on puolensa. Ehtii ajatella. Pitäisi ainakin ehtiä.

Kerrostuminen on pitkien prosessin paras puoli.

Katselin tuossa, että lokakuun 24. päivä meillä on ollut 12 kohtauksen rakenne. Noh, se on nyt mennyt pieniltä osin uusiksi, ja tämänhetkisissä ajatuksissani on 20 kohtauksen pötkö, joka ei tosin ole aukoton. Kohtausten kestot vaihtelevat minuutista kymmeneen. Siinä saattaisi olla ensimmäinen puoliaika, vaikken tiedä onko tässä väliaikaa. Tavallaan tämä rakentelu on turhaa, tai siitä kirjoittaminen, koska rakennetta kokeillaan seuraavan kerran joulukuussa. Mutta, hmm, ohjaajalle, joka kirjoittaa, se on tärkeää. Tulevan ja mahdollisuuksien kuvittelu. Rakenteen ajattelu ylipäätään. Se on ohjaajan heiniä, ainakin tässä. Ei tietenkään pelkästään ohjaajan, mutta painotuksella siihen suuntaan enemmän kuin kollektiivirakenteluun. Jos tämä 20 saadaan kasaan ennen kuin pukki tulee, olen enemmän kuin tyytyväinen.

Me menemme ihan ok vaiheessa nyt. Kirjan suhteen on toki ihan ylenpalttistakin stressiä havaittavissa, koska tiuku käy. Haastatteluistakin on tehty vasta puolet. Taittoajankohta lähenee. Ja monelle meistä kirjoittaminen ei tosiaan ole mikään luontevin tie itsensä ilmaisuun tai ajatustensa purkamiseen. Ja sitten taas toisaalta; haastavalta se tuntuu meistäkin, jotka kirjoitamme paljon. Pitää vaan luottaa.

Esitykseen on tuloillaan ensimmäinen nk. synkkä setti. Tähänastista materiaalia kuvailisin iloisen touhukkaaksi, rennon rakentavaksi, hyvin yhteisölliseksi ja humoristiseksi. Kun sen saa harjoiteltua kasaan, ihmiset tulevat viihtymään katsomossa. Nauramaan ja ilakoimaan. Olen ihan varma siitä. Ja on siellä varmaan myös jostain näkökulmasta outoiluakin, mutta ainakin kaikki itsetarkoituksellinen sellainen pyritään siivoamaan pois. Se "synkkyys" ujuttautuu esitykseen henkilökohtaisen kautta. Sitä reittiä, että se rakentaminen tai parantaminen ei ole pelkästään kepeää puuhaa, että siellä on matkan varrella monenlaista estettä ja olalla kyyköttävää pikku veijaria, joiden olemassaolosta kannattaa olla vähintäänkin tietoinen. Ei niin että nyt tähän mäjäytetään tätä tuskaa. Vaan että henkilökohtainen taso ja tunnetaso tehdään näkyväksi ja esitykseen piirtyy uusi taso. Joku rehellisyys ja ylipäätään katse itseen. Siinä missä me menemme. Ihmisinä. Siitä sitten ponnistetaan taas johonkin uuteen suuntaan.

Niin. Että jotenkin sitä kuitenkin uskoo, ja on hyvillään että tällaista mielekästä puuhaa saa täällä maailmassa tehdä.

eino

Ei kommentteja: