Itsenäisyyspäivän kunniaksi Juho23-maistiainen (otsikon Elämäni kodit ja niiden merkitys -alta)

...

Ensimmäinen osa: Kajaani - Ketotie, 1985-2004

Herään huoneestani, sälekaihtimet ovat puoliksi kiinni, pienempi ikkuna auki, ulkoa kuuluu ruohonleikkurin ääni, aurinko paistaa. Ääni lähestyy, ja lopulta se on aivan ikkunani kohdalla. Näen isäni lippalakki päässään ajavan nurmikkoa. Täytyy siis olla lauantai, jos isä on tähän aikaan aamupäivästä kotona. Pomppaan ylös, ja menen keittiöön. Siellä ei ole ketään, ei edes koiraa. Käyn takapihalla, ja näen koiran makoilevan auringossa. Sillä on hauska tapa ottaa auringosta kaikki irti, se makaa yhdessä kohdassa niin pitkään, että varjo siirtyy sen kohdalle, ja vaihtaa kohtaa sitten puolella metrillä, ollakseen taas paisteessa. "Missä äiti on?", kysyn isältä. "Kaupungilla", vastaa hän. Jassoo. Menen sisälle, otan muroja, ja avaan telkkarin. Minulla on joskus tapana puhua itsekseni televisiolle, kommentoida sitä. Kerran äitini tuli sisään ja kysyi "kenelle sinä täällä oikein puhut?" Ja minä sanoin, "televisiolle."

Kajaanissa, vanhempieni kotona, kesällä 1999.

Synnyin Kajaanissa itsenäisyyspäivänä vuonna 1985. Lapsuuteni koti sijaitsee Kätön kaupunginosassa. Se talo on keltainen, ennen muodikkaan ruosteen punainen, omakotitalo, joka on valmistunut vuonna 1980. Siinä talossa minä asuin kaksoissiskoni, kahden isoveljeni ja vanhempieni kanssa. Vanhempani ovat molemmat kajaanilaisia, äitini on elänyt kaupungin keskustassa, ja isä välillä kauempana, Hannusrannassa asti. Heidän vanhempansa eivät ole kajaanilaisia, olen siis vasta toisen polven kajaanilainen.

Kättö ja Kuurna olivat temmellyskenttäni pienempänä, en muista käyneeni keskustassa kovinkaan paljoa, ja esimerkiksi Lehtikangas ja Lohtaja olivat minulle täysin tuntemattomia alueita. Kävin kouluni (kolmatta luokkaa, jonka kävin Keskuskoulussa, ja lukiota lukuun ottamatta) Kuurnan ja Kätön koulussa.

Minua kiehtoo suuresti se, että vanhempani ovat tallanneet samoja katuja kuin minä. Mietin monesti, miltä Kajaanin Kauppakatu on näyttänyt vuonna -75, ja mitä vanhempani ovat silloin tehneet ja missä. Sellaiset tilanteet, kun saa selville, että minun vanhempani ja jonkun kaverini vanhemmat ovat tunteneet toisensa joskus, sytyttävät minussa aina pienen innostuksen. En tiedä mistä se kutkuttava tunne tulee. Oman historian selvittäminen ja lankojen yhdisteleminen on kiinnostavaa.

Leikittelen joskus ajatuksella, että ostaisin lapsuuden kotini ja asuisin siinä. Se olisi jännittävää. Voisin sanoa "minä olen asunut tässä talossa jo 30 vuotta!" Se tuntuu hienolta siksi, että vaikka en koe olevani konservatiivi, niin arvostan pysyvyyttä ja kestävyyttä. Sen sijaan, että minusta olisi hienoa ostaa uudet kengät puolen vuoden välein, minusta on hienoa, kun edelliset talvikenkäni kestivät kuusi vuotta. Tai se, että minulla on isäni vanha takki 70-luvulta. Tai se, että en rakentaisi uutta taloa, vaan muuttaisin siihen, jonka isäni rakensi, lapsuuden kotiini. Totta kai tekisin muutoksia, enkä säilyttäisi kotia aivan samanlaisena kuin ennen. Mutta joku siinä ajatuksessa kiehtoo. Että joskus, jos saan lapsia, he voisivat asua samassa talossa kuin minä heidän ikäisenä. Se on ihan kelpo talo, puinen, iso piha, autotalli. Lisäksi se talo ei ole ikinä valmistunut täysin. Vasta nyt, kun me lapset olemme muuttaneet pois, vanhempani ovat remontoineet taloa oikein urakalla. Mutta luulen, jos minä siinä joskus asuisin, olisi minulla vielä tehtävää siinä. Ja mikäs siinä, sehän on mukavaa. Klassinen "remontoijan unelma"!
Vanhat isäni ottamat valokuvat kiehtovat minua myös. Hän, niin kuin moni muukin 60-70-luvulla, harrasti valokuvausta. Yritän aina miettiä, missä kuva on otettu, ja miltä se paikka näytti silloin. On mukavaa nähdä ajanhampaan työ, "tuotakaan ei enää ole" tai "tuo on ihan samanlainen vieläkin!" Se kertoo siitä, että kaikki on väliaikaista, että kaikki muuttuu koko ajan. Vaikka saattaa tälläkin hetkellä vaikuttaa siltä, että eihän täällä tapahdu mitään, ja kaikki on ihan samanlaista aina, niin ei tarvitsisi aikamatkata kuin vuoteen 1995 (joka tuntuu päässäni vieläkin eiliseltä) tai vuoteen 2000, niin huomaisi, että asiat muuttuvat todella nopeasti. Sitä on vain välillä vaikea nähdä.

En ole viettänyt missään kodissani niin paljon vapaa-aikaa, kuin lapsuuden kodissani. Tämä on toki loogista, koska asuin siellä 18 vuotta. Mutten nykyään vietä muutenkaan aikaa kodissani niin paljoa. Silloin ennen oli normaalia, että menin kotiin koulun jälkeen ja olin siellä seuraavaan aamun asti, ja lähdin sitten taas kouluun. Nykyään en käy kotona juuri muuten kuin nukkumassa. Se on harmillista. Luulen että kotona oleilusta saisi paljon energiaa.
Se keltainen koti jossa asuin on jonkinlainen kodin stereotypia minulle. Luulen, että oma lapsuuden koti muodostuu väistämättä sellaiseksi. Minusta on todella jännä kuvitella, että joku on asunut lapsuutensa kerrostalossa! Eihän siinä ole edes omaa pihaa. Ehkä sen takia kuvittelen asettuvani nimenomaan omakotitaloon, en kerros- tai edes rivitaloon. Kuten isäni kerran sanoi, on se vaan kiva kun ei tarvitse kysellä seinänaapurilta, että "saako tähän porata rei'än".
Kajaani lapsuuteni kotina on sellainen, missä on paljon lunta, pakkasta, pimeää (mutta hyvällä tavalla), ja myös nurmikkoa, kesää, ja ennen kaikkea perhe. Kun mietin sitä, ensimmäisenä tulee mieleen se keltainen talo, jonka piipusta tupruttaa savua, kaksi autoa pihassa ja kuusiaita, joka ympäröi koko taloa. Suojattu ja turvallinen paikka, jonka ovet ovat harvoin lukossa. Se talo on minulle melkein synonyymi perheelle.

Olen joskus miettinyt mikä olisi pahin painajaiseni. Luulen, että se olisi sellainen, että perheelleni tapahtuisi jotain kauheaa. Painajaiskuvaani liittyy se keltainen talo, mutta tyhjänä.

...