Missä menemme nyt?

Pyysin työryhmäläisiä eilen kirjoittamaan tämän viikon aikana tänne tekstin aiheesta missä menemme nyt tai missä menen itse nyt suhteessa tähän juttuun. Tähän astihan olemme bloggailleet aina harjoitusten jälkeen, vuorotellen. Tyyppien tekstejä odotellessa ajattelin itsekin osallistua laatimaani tehtävään, lyhyehkösti.

Menemme vaiheessa, jossa on aina liian vähän harjoituksia ja jossa jokainen harjoitus vie esitystä eteenpäin. Liikettä siis on havaittavissa vaikka unisillakin silmillä touhuamme katsoisi. Ja tämä on tietyllä tapaa varmaan aina tämmöistä, että harjoittelun himo kasvaa syödessä ja muut aikataulut puskevat tämän ohi ja yli ja se tuottaa painetta tai, no, oloja. Siinä mielessä vedet ovat tutut ja niin innot kuin ähkytkin nähdyt.

Nyt Juho tuli tuomaan muistitikkuani tänne Messeniuksentielle, joten katkaisen hetkeksi virtani.

Ja jatkan taas. Meillä on siis sellainen 30-40 minuuttia matskua olemassa. Ei valmista mutta jo vähän harjoiteltua. Se on hyvää kamaa, outoa niin kuin Saara jo totesi, enimmäkseen. Aika vähän puhetta, paitsi sitten yksi haastatteluosio jossa toki enemmän. Esitys on pisteessä, jossa pitäisi alkaa tapahtumaan. Tuo puolituntinen on siis Alku.

Se mikä hiertää, ja mitä yritän ja yritämme ajatella eteenpäin, liittyy sellaisiin sanoihin kuin Kriittinen ja Rakentava. Tämän esityksen tehtävä on luoda ja rakentaa maailmaa. Tehdä siitä parempi. Tässä ei ole vielä mitään uutta tai älyllisesti oivaltavaa. Siinä on, että minä en ainakaan ole nähnyt juuri yhtään esitystä missään ikinä, jotka onnistuisivat tässä tehtävässään. Nykyteatterin ja nykyesitystaiteen asenne, suhde maailmaan on kaikkea muuta: katkonainen, kriittinen, ironinen, kyyninen, viileän älyllinen, purkava, protestoiva, murskaava, tilittävä, nihilistinen, outoileva, hämmentävä, sisäsiittoinen, hengen kieltävä. Näissäkin tehtävissään se onnistuu harvoin. Olen miettinyt, että nyt voisi yrittää. Että tämä esitys voisi nousta jollekin sellaiselle aurinkoiselle tasolle, jossa maailma todella hymyilisi.

Kun muistelen näitä tekemiämme esityksiä, tämä kriittinen pinta nousee niissä äkkiä esiin. Paskassa näytelmässä (erit. ykköspuoliajalla) se oli korkeimmassa veisussaan. Maailman julmuuteen, pahuuteen tai epäoikeudenmukaisuuteen on helppo tarttua. Ja syytäkin. Se on eettisesti vastuuntuntoisen teatterin tehtävä, mutta miksi se jotenkin aina jää siihen? Miksi me niin paljon mieluummin näytämme maailmalle persettä, keskisormea tai hiputtelevaa pikkurilliä kuin kerromme tai ehdotamme, mitä ja miten tehdä toisin?

Koska se on hirveän vaikeaa. Ja enemmänkin: se on kaikkein vaikeinta. Sitä varten on luotava politiikka, elettävä ajatustensa mukaisesti ja uskallettava ottaa riskejä sen nimissä.

On semmoinen olo, että kauhean hyvin (=paremmin kuin joskus ennen) ymmärtää, miksi ihmiset menevät teatteriin katsomaan mitä tahansa todellisuuspakoista, kevyttä ja hyvää mieltä tuottavaa. Minäkin haluaisin tuottaa hyvää mieltä, ja olla kevyt. Jotenkin kuitenkin sitä kautta, että se keveys tai hyvän jakaminen ja vahvistaminen tuntuisi munaskuissa asti, että se kumpuaisi jostain... syvältä. Meistä.

Että me olisimme täällä todella luomassa maailmaa, emme vain heijastamassa tai kritisoimassa sitä. En osaa edes tähdentää tätä yksityiskohtaisiin muutostoiveisiin. Ajattelen, että tästä voisi tulla velvoitteemme, ja yritän miettiä, mitä se voisi tarkoittaa näyttämöllä, nyt, tässä syntyneessä yhteisössä.

Kriittistä, saati lohdutonta, merkityksettömäksi asiat kokevaa meissä ei pidä kieltää. Mutta siihen jääminen ei nyt (enää) riitä. Täytyy haastaa itseänsä pidemmälle ja kannustaa muita samaan.

Näissä aatoksissa nyt..

eino