pohdiskella

Seuraavassa omaa tuumintaani proggiksesta.

Olen vähän ulalla. Ainakin jollain tapaa. Eikä se oikeastaan johdu kenestäkään tai mistään muusta kuin itsestäni.
Tämän syksyn olen heittänyt lennokasta kuperkeikkaa, ja tuntuu, etten ole antanut Emelle kaikkea sitä kapasiteettia, mitä pitäisi. Olen siis tämän proggiksen (alun) suhteen ollut vähän laiska. Keskittymiseni on välillä juoksennellut teillä tietämättömillä, en ole vastannut kaikkiin kysymyksiin mitä minulle on esitetty, enkä tunnusta puntaroineeni todella päässäni mitään mitä olisi ehkä pitänyt. Välillä mietin kovasti, minkä ihmeen takia olen tässä koko jutussa oikein mukana, mutta jokin selittämätön ääni kehotaa minua olemaan miettimättä sitä sen enempää.
Minä vain haluan olla mukana. Haluanhan? Haluan.
Suhteeni harjoittelemiseen ja harjoitteisiin on ollut vaihteleva. Huomasin päivieni jakautuvan selkeästi "hyviin treenipäiviin" ja "huonoihin treenipäiviin", minkä jälkeen olen koettanut ajatella että jokainen päivä on vain hyvätreenipäivä. Toisinaan harkoissa on ollut juuri sellaista, kuin toivoisikin - avointa, rohkaisevaa, innoskasta, hauskaa, haikailematonta, välitöntä - ja on tuntunut hyvältä tehdä, toisinaan taas ei. Uskon, että tästä eteenpäin on kuitenkin tiedossa valtavasti vain hyvätreenipäiviä, sillä kiintiöni huonojen treenipäivien suhteen on kaiketi jo äärimmäisen täysi. Tämä on minusta lohdullista. Lopetan kiukkuttelun ja irtisanoudun asennevammaisten liitosta.
Suhteeni esitykseen ja sen aiheeseen on kuitenkin kaikesta huolimatta ollut siitä ensimmäisen kerran kuulemisen jälkeen täysin sama: tiedossa jotain takuu varmasti mielenkiintoista ja tärkeää, merkittävää. Kun mietin keväällä Emeä, piirtelin mielessäni kuvaa pitkästä ja superintensiivisestä työprosessista, joka toisi tullessaan koko joukon uusia haasteita eteeni. Syksyllä taas Emen kuva vaikutti jo paljon selkeämmältä, tiedossa oli edelleen pitkää ja melko intensiivistä työprosessia sekä nipullista uusia haasteita, mutta ne olivat muuttaneet muotoaan ja muodostuneet paljon konkreettisemmiksi. Nyt Emen kuva muistuttaa seitsemän hemmon kasvojen lisäksi sarjakuvapiirrosta tipuista ja mustaa laatikkoa Genen näyttämöllä. Vaikka käsitykseni Emestä on muuttunut, suhtautumiseni siihen on pysynyt yhtälailla innokkaan uteliaana. Olen tuumannut, ettei esityksestä, joka lähtökohtaisesti käsittelee elämän ja taiteen merkityksellisyyttä, voi tulla mitään tavallista. Vähän niinkuin tiedossa olisi ilotulitus, halusi sitä sitten tai ei.
Niin.
Asioita, joihin olen erityisen ihastunut Emessä tällä hetkellä ovat kirjatapaamiset ja niiden aiheuttamat keskustelut, Juhon luoma musiikki, laulujen sanoitukset, tiput, Pekin kitarasoolo, haastattelut osana esitystä, laatikko -idea, käsipallo-ottelut, tiput, näyttämön ulkopiiri-sisäpiiri -ratkaisu, tilan kuuntelu, pyrkimys positiivisuuteen, tiput, butolinnut, "maailma on sellainen millaiseksi sen katsot" -filosofia ja tiput. Tuntuu että meillä on koossa paljon hyvää materiaalia, mikä ei ole ihan vielä löytänyt paikkaansa.
Mmm.
Ehkä tiivistettynä menen parhaillani jonkinlaisessa reipastumisvaiheessa tämän proggiksen, treenaamisen ja sille heittäytymisen, suhteen. Täytyisi uskaltaa mennä ja tarrata tyhjään tuoliin kiinni, kaapata sanat ja antaa ensimmäisen mielikuvan viedä. "Rentoa lentoa!" Mutta se vaatii aika paljon rohkeutta.
Niin. Näin. Tällai nyt.

Saara

p.s. Meillä on minusta aivan liian vähän harkkoja. Ei sillä, etteikö esitystä saataisi tammikuun loppuun mennessä valmiiksi, mutta kaipaisin vain niitä lisää. Miten olisi pullansyöntiharkat joka viikko, sellaisena pienenä lisänä? He.